tiistai 6. lokakuuta 2015

Kolin kautta kohti Compostelaa...

Lokakuisena lauantaiaamuna kello pirahti kuudelta soimaan. Ei muuta kun rinkka pykälään ja Keravalle matkakaveria hakemaan, josta auton nokka suunnattiin kohti Pohjois-Karjalaa ja Kolia. Suuret olivat olleet retkeilijöiden suunnitelmat valmistelujen suhteen. Meidän piti kuivata ruoka-aineet itse ja rinkat oli tarkoitus pakata ainakin viikkoa enne reissua. Toisin kävi. Karpaloita hieman kokeiltiin kasviskuivurilla kuivata, mutta työkiireet iskivät kummallakin niin pahasti päälle, että sapuskapuoli haettiinkin sitten XXL-sportista ja reputkin saatin pakattua vasta perjantain ja lauantain vastaisena yönä.  Seuraavalla kerralla sitten panostetaan valmisteluihin enemmän, taas kerran vannoimme.
Sää oli mitä mainioin. Koko viikon olimme tiiviisti seurailleet sääennusteita ja teimme jopa varasuunnitelman vaihtaa tarvittaessa koko vaelluskohdetta, kun puolessa välissä viikkoa ennusteet näyttivät kovin synkiltä. Onneksi kuitenkin Valio-myrsky ehti siirtyä tieltämme muualle ja pääsimme aloittamaan reissumme mukavassa syysauringon paisteessa. 
Kolille päästyämme pilviä oli taivaalla huomattavasti enemmän, mitä Etelässä oli lähtiessämme. Myös tuuli oli erittäin navakkaa, joten fleeceä päätimme vetää yllemme. Samaan aikaan Kolilla juostiin Vaarojen maraton, joten väkeä oli Pielisen reunamille kerääntynyt ihan kunnioitettava määrä. Itse lähdimme matkaan siinä vaiheessa, kun ultramaratoonarit lähtivät toiselle kierrokselleen. Aivan käsittämättömän kovia miehiä ja naisia!! Saimme kävellä juoksutapahtumasta huolimatta melko rauhassa. Muutamien ultrajuoksijoiden kanssa pääsimme parisen sanaa vaihtamaan, mutta muita patikoijia ei matkan varrella ensimmäisen päivämme aikana juurikaan näkynyt. Lähdimme kiertämään Herajärven reittiä myötäpäivään. Tavoitteena oli kävellä ensimmäisen päivän aikana niin kauan, kun valoisaa aikaa vain riittäisi. Laskeskelimme, että muutaman juomatauon taktiikalla ehtisimme valoisan aikaan Rykiniemen leiriytymisalueelle, jos mitään isompia vastoinkäymisiä ei matkalla sattuisi. Tarkkaan olimme ajankäytömme arvioineet, koska noin viisitoista minuuttia teltanpystytyksen jälkeen saimme kaivaa otsalamppumme esille. Viiden ja puolen tunnin lähes yhtämittaisen patikointiurakan jälkeen maistui retkiruoka taivaalliselle, vaikkei se nyt itsekuivatettua murkinaa ollutkaan. Syömisen jälkeen ei kovin kauaa tarvinnut pimeässä metsässä iltatekemisiä miettiä. Nukkumaan  kävimme jo yhdeksän aikoihin. Ensimmäisen päivän reittimme maasto oli yllättävän haastavaa, koska Herajärven reitin itäpuolta on mainostettu reitin helpoimpana osana. Aloimme aavistelemaan, että loppumatka tulisi olemaan täynnä hikeä ja kyyneleitä, jos pitäisimme kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta kiertää koko 61:en kilometrin lenkki maanantai-iltapäivään mennessä. Ensimmäisen päivän piristävä yllätys oli joen ylitys ennen Rykijärven leiripaikkaa. Lokakuussa vesi oli lievästi sanottuna melko karaisevaa...

Sunnuntai-aamuna heräilimme puoli kahdeksan aikoihin lähes nolla-säässä. Kumpainenkin Erä-Jorma myönsi kärsineensä yön aikana jonkin verran vilusta, mutta suhteellisen virkeinä pääsimme jatkamaan aamutoimien jälkeen matkaamme kohti Kiviniemen seikkailukeskusta, jonka tuli olevan meidän kakkospäivän yöpymispaikkamme. Ennen taipaleelle lähtemistämme suunnittelimme, että jopa pidemmällekin voisimme sunnuntaina kävellä, mutta mutta...meillä ei ennen noita suunnitelmia ollut vielä kokemusta Herajärven Eteläpään maastoista. 
Päivän ensimmäinen stintti Suopeltoon sujui reippaalla, noin 5km/h vauhdilla. Tämä johtui osaksi siitä, että kävelimme epähuomiossa matkasta puolitoista kilometriä hiekkatietä pitkin. Päivän ylivoimaisesti kovin osuus oli Suopellosta Eteläpään nuotiopaikalle. Aivan jumalattomia nousuja ja laskuja perän jälkeen. Käytimme reilun kuuden kilometrin osuuteen yli kolme tuntia aikaa. Maisemat olivat kuitenkin kaiken kipuamisen arvoisia. Kolin vaaran huipulta avautuivat aivan käsittämättömän upeat näkymät Pieliselle. Vihdoin ja viimein pääsimme Eteläpään nuotiopaikalle lounastamaan. Tässä vaiheessa meille kummallekin oli käynyt selväksi, että Kiviniemestä olisi tuleva ehdottomasti sunnuntaipäivän päätöspiste. Oranssiin kuoreen kätketyn pasta bolognesen syötyämme lähdimme Eteläpäästä etenemään kohti Ahvenlampea. Tämä etappi oli päivän toisiksi helpoin ja käytimme siihen aikaakin vain alta tunnin. Ahvenlammella oli paikallinen perhe makkaranpaistopuuhissa ja vieraanvaraisina ihmisinä tarjosivat meillekin maistiaiset. Hetken ystävällisen perheen kanssa juteltuamme lähdimme taIttamaan päivän viimeistä vitosta kohti Kiviniemen seikkailukeskusta. Väsy alkoi jo hiipiä retkimiesten kroppaan ja kartan korkeusprofiilin mukaan melko helpoksi nakiksi arvioitu etappi tuntui loputtomalta tuskien taipaleelta. Vihdoin kuuden aikoihin saavuimme Kiviniemen seikkailukeskukseen, jossa ystävälliseltä kahvion pitäjältä ostimme kahvien lisäksi jäätelöä, limsaa ja karamellejä hiilarivajareiden tukahduttamiseksi. Yövyimme Kiviniemessä mielettömän hienossa laavussa, jonka jaoimme turkulaisen pariskunnan kanssa. Illalla pääsimme pesemään pölyjä ja hirvikärpästen raatoja vaeltajien vapaassa käytössä olevassa saunassa. Aivan mahtava tunne oli vilvoitella saunan jälkeen terassilla ja katsella kirkasta tähtitaivasta voipuneena päivän tarpomisesta. 

Sunnuntai-iltana pohdimme viimeisen päivän reittivaihtoehtoja. Tajusimme, että jos lähtisimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti etenemään reitin länsipuolta kohti Ukko Kolia, saisimme ajella rättiväsyneinä pimeässä ja kotiutuminen tulisi pahimmassa tapauksessa venymään tiistain pikkutunneille. Tämä vaihtoehto haudattiin hyvin nopeasti jo pelkästään tieturvallisuussyistä ja päätimme edetä matkan päätöspisteeseen Kolin huipulle Herajärven itäpuolta pitkin. Nopeutimme matkantekoa vielä jättämällä suurimman osan kantamuksistamme seikkailukeskukselle, josta saisimme ne näppärästi autolla haettua kotiinpaluumatkallamme. Mukaan otimme toisen rinkan, johon pakkasimme vain juomaa ja pikkupurtavaa. 
Lähdimme matkaan tuhdin kebab-pata-aamiaisen jälkeen varttia vaille kahdeksalta. Koko touhuun luonne muuttui kertaheitolla, kun kantamuksia ei enää ollut selässä. Alamäet pystyimme etenemään lähes juoksemalla ja ylämäetkin olivat lähes nautittavia, lukuunottamatta Mäkrää edeltävää nousua, jossa allekirjoittaneen usko meinasi loppua. Kolin huipulla kello näytti meidän käyttäneen kolmannen päivän etappiin Kiviniemi-Iso Koli aikaa neljä tuntia ja viisitoista minuuttia. Pääsimme siis aloittamaan kotimatkamme jo iltapäivästä ja näin ehdimme koteihimme hyvissä ajoin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. 

Jokaiselta hyvältä retkeltä oppii aina jotain. Minä opin tältä reissulta seuraavaa:
1. Valmistautumiselle on varattava aikaa. Muuten puolet tärkeistä asioista unohtuu kotiin ja mukaan saattaa kiireessä lähteä jonninjoutavaa rojua, jota ei tule otettua kertaakaan reissun aikana edes rinkasta pois.
2. Aikataulun on hyvä olla väljä ja reissun jälkeen olisi hyvä varata yksi huilipäivä ennen töihin paluuta. 
3. Jos kengät eivät ole muokkaantuneet omien jalkojen mukaisiksi seitsemänsadan kilometrin aikana, kannattaa vaihtaa kenkiä.

Ei muuta kun kohti uusia seikkailuja!!







1 kommentti:

  1. Meitä on moneksi, mutta kyllä se ikä tekee tehtäväsä. ;) Ei vaan, kyllä on hienoa, että jaksatte tuota touhua siitä tulee hienoja muistoja joita voi myöhemmin muistella, ihan kuin armeijan aikojakin. . Siitä vain kohti Espanjaa. Vielä kerkiätte muutaman harjoituslenkin.

    VastaaPoista